TEEMAT: Vammaispolitiikka - Perhepolitiikka - VanhuksetKunnallisvaaleissa 2008 Pirjon numero oli 456 ja hän sai 40 ääntä. Kiitokset kaikille äänestäjille! Kaupunki supistaa sosiaali- ja terveyspuolen määrärahaa vuosittain. Se asettaa palveluja tarvitsevat ihmiset eri arvoiseen asemaan keskenään riippuen siitä, millaisia palveluja he tarvitsevat. Esimerkkinä tästä henkilökohtaisen avustajan työtuntimäärät, kuljetuspalvelut sekä mahdollisuudet kotona asumiseen tuettujen palveluiden avulla. Ketään vammaista ei tule unohtaa nurkkaan. Haluan toimia kaikkien shakkinappuloiden viestinviejänä, silläkin uhalla että minut ammutaan. HENKILÖKOHTAINEN AVUSTAJA Koska henkilökohtainen avustaja on määrärahasidonnainen, ei subjektiivista oikeutta tunneta. Lisäksi vammaisen avustajaksi tulkitaan liian usein hänen omaisensa tai puolisonsa, jonka odotetaan tekevän henkilökohtaiselle avustajalle kuuluvat työt ilmaiseksi yhteiskunnan puolesta. Henkilökohtaisen avustajan tarkoituksena on mm. tukea avustettavaa elämään täyttä elämää ns. terveiden ihmisten maailmassa, avustaa mahdollisella työpaikalla, avustaa lasten hoidossa tarvittavalla tavalla ja muutenkin mahdollistaa normaali sosiaalinen kanssakäyminen kodin ulkopuolella. Nämä asiat eivät ole mielestäni vammaisten vaatimaa luksuselämää, vaan meidän kaikkien perustuslaissa määriteltyjä perusoikeuksia. Liian pienen avustajatuntimäärän vuoksi vammaiset joutuvat rajoittamaan jopa perustarpeiden tyydyttämistä (wc-käynneistä alkaen), osallisuuttaan ja toimintamahdollisuuksiaan. Oulussa on vammaisia jopa vankeina omissa kodeissaan. Miksi kenenkään muun ei tarvitse elää elämäänsä klo 8-16 välillä? Subjektiivisen oikeuden puuttumisen vuoksi tämä ongelma on valtakunnallinen, joten jokainen kunta on hoitanut ”sarkansa” tässä asiassa omalla tavallaan. Kysyn, olisiko Oululla rohkeutta olla tiennäyttäjä eduskunnalle ja antaa vammaisille oikeus em. lainmukaisiin perusoikeuksiin? Toinen ongelma avustajatuntimäärän riittämättömyyden lisäksi on se, että vammaispalvelut palvelun maksajana pyrkivät rajoittamaan sitä, milloin, missä ja mihin avustajaa käytetään. Eihän ns. terveillekään sanella ehtoja rajoituksia heidän elämäänsä. Kyllä mielestäni jokaisella pitäisi olla kykyjensä mukainen itsemääräämisoikeus koskien omaa elämää. KULJETUSPALVELU Kuljetuspalvelua myönnetään lakisääteisenä palveluna, mutta lain määrittämä minimimatkamäärä tulkitaan maksimina. Oulun kaupungin hieno säästöidea MPK (matkapalvelukeskus) on osoittautunut suorastaan kivijalkaa myöten mädäksi. Perustelut tähän väitteeseeni ovat seuraavat: 1. MPK:sta tilattuja takseja joutuu miltei aina odottamaan pitkiä aikoja (joskus jopa vesi-, räntä- tai lumisateessa. Puhumattakaan pakkasessa.) Asiakkaiden erikoistarpeiden vuoksi taksin saanti venyy lisää. Oulullako on varaa terveyspalvelukuluihin, jotka syntyvät ihmisten sairastuttua taksia odottaessa epäasiallisissa olosuhteissa? 2. Tilattua matkaa ei saa suorittaa tutulla taksilla, jonka kuljettaja osaa mm. tarvittaessa auttaa ulkovaatteet päälle, vaan kyydin suorittaa taksi, joka on sillä hetkellä vapaa. 3. Kyydin joutuu suorittamaan yhdessä muiden samaan suuntaan menevien asiakkaiden kanssa, jolloin lainmukainen yksityisyydensuoja rikkoontuu. 4. On todettu, että kuljetuspalvelun tarvitsijat jättävät myönnettyjä matkoja käyttämättä, koska eivät saa suorittaa kyytiään tutulla taksilla auttamistaitoisen ja –haluisen kuljettajan kanssa. Näin ollen kuljetuspalveluiden tarvitsijoiden valinnanvapaudenriisto oli keino saada tarvitsijoita vähentämään matkojen käyttämistä ja tuottamaan Oululle säästöjä. Onko ns. terveetkin valmiita valinnanvapaudenriistoon tuottaakseen säästöjä? Ongelmia perheellisille vammaisille aiheuttaa kuljetuspalveluiden riittämätön määrä. Ilman kuljetuspalveluja vammaiset vanhemmat eivät voi tarjota lapsilleen lastensuojelulain vaatimaa ”virikkeellistä kasvuympäristöä”, kuljettaa harrastuksiin ja muihin kulttuuritoimintoihin. V. 2007 alussa tuli voimaan laki, joka asetti kaivatut säännöt pyörätuolin kiinnittämisestä taksiin ja asianmukaisista hisseistä, joilla pyörätuolit nostetaan taksiin. Kuitenkin asiallisten kiinnitysvälineiden puuttumisen vuoksi tai kiinnittämisen laiminlyöntien vuoksi on yhä sattunut tapaturmia jotkut vakaviakin. Miksi lääninhallitus taksilupien myöntäjänä ja vammaispalvelut kyytien ensisijaisena maksajana eivät puutu tähän lain rikkomiseen?
ASUMINEN Jokaisella on oikeus valita asuinpaikkansa, määrätä omasta elämästään ja omista asioistaan, mutta se unohdetaan lähes aina vammaisten osalta. Erilaisille vammaisille pyritään asettamaan tietyt tiukat normit, joihin heidät kaikki pyritään asettamaan. Tässä yhteydessä unohdetaan täysin jokaisen henkilökohtainen – normista joskus paljon poikkeavakin – palvelutarve. Asuminen omassa kodissa vaatii usein erilaisia muutostöitä. Olemattomilla budjeteilla ei usein pystytä järjestämään lainmukaisia välttämättömiä ja tarvittavia kodinmuutostöitä, ja tällöin vammainen jää vangiksi omaan kotiinsa, eikä pysty toimimaan omien fyysisten kykyjen rajoissa mm. kotiaskareissa. Toinen ongelma asiassa on, miten kunkin asukkaan kohdalla tulkitaan sana välttämättömät. Siitä syntyykin todellinen tulkitsemisen ”viidakko”. Onko tosiaankin halvempaa teettää kaikki askareet esim. kotipalvelun henkilökunnalla, joista on muutenkin pula, kuin esim. kunnon inva-keittiö?
VAMMAISTEN TYÖLLISYYSPOLITIIKKA
Pyrin toimimaan äänitorvena myös vammaisten työllistymisen osalta. Usein ongelmana kouluttautuneiden vammaisten työllistymiseen on ennakkoluulot sekä avustajatuntimäärän riittämättömyys. Vammaisten työllistäminen on varmasti edullisempaa, vaikka avustaja tarvitaankin esim. wc-käynteihin, kun automaattinen työkyvyttömyyseläke, palvelut kotiin ja mahdollisesta masennuksesta aiheutuvat kulut. Näin saataisi myös vammaiset veronmaksajiksi ja näin ollen myös he olisivat kustantamassa omia palvelujaan. Ei pidä myöskään unohtaa yrittäjyyttä vammaisten kohdalla. Tukimuodot pitäisi olla niin joustavat, että pystyttäisi ”räätälöimään” yksilöllinen tukipaketti vammaisen yrittäjän kohdalla. Vammaisten sitkeällä työllä saavuttamaa koulutusta ei saa heittää hukkaan. Eikö Oulu tarvitse tulevaisuudessa kaikkia mahdollisia käsiä? Perheen äitien ja isien työtä arvostetaan liian vähän, sillä unohdetaan, että kotityö on täyspäiväistä ja ympärivuorokautista. Vanhemmille ei suoda aikaa vapaa-aikaan ja virkistykseen, sillä lastenhoitoa ei usein saada järjestymään sosiaalisen tukiverkoston puuttuessa. Esim. jos muutetaan työn perässä uudelle paikkakunnalle. Nuorille vanhemmille kasataan joskus liian suuri ”taakka” ja vastuu riittävän tuen, ohjauksen tai avun puuttuessa. Tämä voi johtaa taas huume- ja/tai päihdeongelmiin. Virikkeetön ympäristö, liian suuri ”taakka” ja vastuu saattaa myös johtaa pahimmillaan mielenterveydellisiin ongelmiin sekä vanhempien että lasten kohdalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna pitäisi kodinhoitopalvelua sekä muita ostopalveluna tuotettuja lastenhoitopalveluja Oulussa lisätä sekä niiden saantia laajentaa. Myös hienot neuvolapalvelut kärsivät säästöistä. Tämä ilmenee henkilöstöpulana, joka johtaa siihen, että yhdelle asiakkaalle jää liian vähän aikaa. Myös tiedonsaannin koetaan vähentyneen. (kts. haastattelu 1.) Myöskään uusioperheiden vanhempia ja lapsia ei sovi unohtaa. Heidän, monesti henkisestikin ja fyysisestikin raskas, erikoistilanne vaatii enemmän erityisosaajia ennen kuin perhe ”hioutuu” uomilleen. (kts. haastattelu 2.) Päivähoitopaikan saantia pitää helpottaa ja hoitopaikkoja lisätä. Lapsen paras paikka on aina kotona, mutta siihen tarvitaan joskus tukea joidenkin kohdalla enemmän joidenkin vähemmän. Liian usein valitaan helpoin tie Oulun kaupungin kannalta – huostaanotto, riittävien resurssien puuttuessa järjestäessä avohuollon tukitoimia. Katsellessani monenlaisten lapsiperheiden arkea ja tehtyäni haastatteluja lapsiperheiden tilanteesta, herää kysymys: Onko lapsiperheet oikea säästökohde? HAASTATTELU 1. Haastateltava on 25-vuotias kahden lapsen äiti (lapset 7 v. ja 1 v.), koulutukseltaan perhepäivähoitaja, tällä hetkellä kotiäiti, puoliso opiskelee talonrakentajaksi ja perhe asuu Oulun yhdellä uusimmista kasvualueista. Olin 18 v., kun esikoiseni syntyi. Silloin kyllä mielestäni sain neuvolassa monenlaista tietoa ja tukea. Sain esim. MLL:n esitteen lastenhoitoavusta. Terveydenhoitajalla oli aikaa jutella, eikä neuvolakäynti koostunut pelkästään rutiinitoimenpiteistä. Toisen lapsen kohdalla tehtiin vain pelkät rutiinijutut. Terveydenhoitajalla oli aikaa vain 10 min./asiakas, ei siinä ehtinyt mitään edes jutella, vaikka olisi joskus halunnutkin. Eikä neuvoja annettu edes kunnollisia neuvoja vauvan unirytmiongelmiin. Myös sama säästölinja näkyy asuinalueeni terveyskeskuksessa. Sairaalle lapselle ei saa sieltä päivystysaikaa, vaan olen joutunut viemään lapsen yhteispäivystykseen ja odottamaan siellä tuntikausia pelkän korva- ja silmätulehduksen takia. Hain päivähoitopaikkaa esikoiselle, mutta ei saatu tarhapaikkojen ollessa täynnä. Olin itse silloin töissä ja mieheni oli kotona. Ei saatu edes osapäivä- tai pari kertaa viikossa tapahtuvaa hoitoa, joka olisi suonut lyhyen lepotauon lapsen hoidosta. Olemme anoneet myös tuettua lomaa, mutta emme saaneet sitäkään. Ei nykyisellä kodinhoitotuen ja opintotuen summalla lomia pidetä. Jos olisi mahdollista, ottaisin vastaan lastenhoitoapua kerran viikossa, pääsisin hetkeksi pois kotiympyröistä.
HAASTATTELU 2. Haastateltava 30-vuotias uusioperheenisä, lapsia yhteensä viisi (kaksi omaa, kaksi vaimon ja yksi yhteinen), töissä rakennusalalla ja vaimo nykyään hoitoalan tehtävissä. Perhe asuu lähellä toista Oulun kasvualuetta. Olin 8 v. pojanviikari, kun minut otettiin huostaan perheessä esiintyvien alkoholiongelmien vuoksi. Elin n. 12 vuotta lastenkodissa ja olin jälkihuollossa 21-vuotiaaksi saakka. Minut yritettiin kerran sijoittaa siskoni kanssa perheeseen maaseudulle, mutta huonolla menestyksellä, koska olimme villejä lapsia. Tukiverkostoni koostui kavereista, tätini perheestä ja rakkaasta äidistäni. Isäni ei osallistunut, eikä osallistu nykyäänkään, elämääni millään tavalla. Lastenkodissa sain tulevaisuutta varten ohjeistusta, mitä kotona ei olisi saanut. Koen kyllä, että rikkinäinen lapsuuteni on sidoksissa jollain tapaa nykyiseen elämäntilanteeseen. Muutettuamme yhteen nykyisen vaimoni kanssa, olisimme kaivanneet lähinnä ”keskustelunjohdattajaa” yhteisten ja uusien pelisääntöjen löytymiseksi. Mutta kyllä ne pelisäännöt pikkuhiljaa hioutui, vaikka tuntui, ettei sanoja aina löytynytkään. Myös entiset puolisomme olisivat kaivanneet tukea, että he olisivat osanneet toimia lasten kanssa uudessa tilanteessa. Nykyisestä uusioperhetilanteesta en haluaisi palata entiseen. Kiitän omasta hyvinvoinnista ja nykyisestä elämäntilanteesta sekä entistä että nykyistä puolisoani, en yhteiskuntaa. Vaikka olen mies, en koe velvollisuudekseni tienata elantoa perheellemme, mutta oman mielenterveyden kannalta on parempi käydä töissä kuin olla pelkästään lasten kanssa kotona. Kun vaimoni teki iltavuoroa ja minä aamuvuoroa, olisin kaivannut lastenhoitoapua jaksamisen tukemiseksi. Lapset eivät olleet silloin tarhassa. Tuettujen lomien saantimahdollisuuksia pitäisi laajentaa, että myös uusioperheiden vanhemmat saisivat aikaa vapaa-aikaan. Mielestäni neuvolat ei ota isiä huomioon yhtä hyvin kuin äitejä puhuttaessa lapsen kasvun tukemisesta. Perheiden isät pitäisi saada sitoutumaan neuvolakäynteihin. Jokin kannustin olisi hyvä sitoutumisen aikaansaamiseksi. Myös tiedonsaantia neuvoloista pitäisi lisätä. Esim. jonkinlaiset jaettavat paperiesitteet lastenhoitoavusta olisi paikallaan. Taloudellisesti lapsiperheet ovat tiukoilla. Kelan kodinhoitotuki on niin häviävän pieni, että on melkein pakko anoa kunnallista tullakseen toimeen. Toimeentulotukea ei kuitenkaan saa, vaikka asumistuki olisi tarkistuksen vuoksi katkolla tai töitä satunnaisesti. Ja jos joutuu anomaan jotain tukea, annetaan virheellistä tietoa mm. tarvittavista liitteistä ja joskus vedotaan jopa siihen, ettei virkamiehellä ole tietoa asiasta! Anomisen monimutkaisuuden vuoksi aina ei jaksa taistella oikeuksiensa puolesta! Haluaisin päättäjien kiinnittävän huomionsa myös opiskelijoiden taloudelliseen ahdinkoon. Kumpikin haastateltava kaipasi jotain lapsiperheiden info-keskusta, saisi kaikki tiedot koskien lapsiperheiden tukia ja oikeuksia.
Seurattuani pitkään vierestä vanhustenhuoltoa joudun kysymään, onko oma sukupolveni unohtanut täysin itsenäisyystaistelijasukupolven, miehet ja naiset? Sydämeni särkyy ajatellessani heidän tuskaista taistelua Suomen itsenäisyyden puolesta, sekä nykyistä säästölinjaa heidän tarvitsemien palveluiden osalta. Kotona asuvien vanhusten saamat kodinhoitopalvelut ovat usein riittämättömät takaamaan turvallista ja asiallista asumista. Yhtä vanhusta kohden kotipalvelun henkilöllä on aikaa 15 min. – yksi tunti. Yksi syy tähän on jatkuva henkilöstöpula. Liian usein puolisoilta vaaditaan hoitohenkilötasoista osaamista hoitoa tarvitsevan vanhuksen omaishoitajana törkeän pienellä palkalla. Pienin omaishoidonpalkkio on n. 317€/kk bruttona. Tekeekö kukaan ammattihoitaja töitä 24 tuntia vuorokaudessa kuukauden jokaisena päivänä? Olen usein katsellut miten sairaat ja heikkokuntoiset vanhuksetkin joutuvat jonottamaan vuoroaan jopa 4 tuntia Oulun seudun yhteispäivystyksessä (OSYP). Ja jos vaiva vaatii osastohoitoa, saattaa mennä jopa 7 tuntia ennen kuin potilas pääsee osastolle. Syynä tähän on tutkimusten hitaus ja lääkäripula. Tahdon kysyä, missä inhimillisyys, kun joutuu odottamaan työpäivän verran saadakseen hoitoa? Törkein ja hirvein säästökohde kuitenkin ovat vanhusten hoitotarvikkeet. Olisiko kukaan terveistä nuorista valmis makaamaan märässä vaipassa useita tunteja? |
